Päivitetty 13.02.2016

 
  SSSry logo   valokuvakollaasi

Ruotujakolaitos ja ruotusotilaat

Artikkeli on julkaistu myös jäsentiedotteessa 1/2007. Kirjoittaja Mikko Laihonen

Ruotujakolaitos

Ruotujakolaitos oli Ruotsin valtakunnassa pysyvän ammattiarmeijan palkkausjärjestelmäksi perustettu järjestelmä, joka luotiin 1680-luvulla. Se oli ikään kuin luontaistaloudessa toimiva järjestelmä, jossa ruotuun kuuluvat talot maksoivat itse sotilaan ylläpidon. Tällaista sotaväen ylläpitojärjestelmää ei ollut muualla Euroopassa. Ruotujakolaitoksessa perheet kiinnitettiin taloihin (samoin kuin torpparilaitoksessa) antamalla niille viljelmä, jonka vastineeksi odotettiin pääasiassa tiettyjä työsuorituksia huomioiden kuitenkin viranomaisten määräykset.

Turun ja Porin läänin ratsuväki muodostettiin ruotujakojärjestelmän pohjalle v.1684 - 85. Tällöin määrätyt ratsutilat pysyivät asemissaan ruotujakolaitoksen lakkauttamiseen saakka. V.1791 tehdyssä ratsuväen organisaatiomuutoksessa puolet henkirakuunarykmenteistä muutettiin kevyeksi jalkaväeksi ja toinen puoli jääkärijoukoiksi 50 vuoden ajaksi. Rakuunat palvelivat tästä alkaen jalkaisin. Jalkautetuista rakuunoista muodostettiin Turun ja Porin rykmentteihin erillisiä pataljoonia, joita kutsuttiin vuodesta 1805 alkaen ratsutilapataljooniksi. Satakunnan ja Varsinais-Suomen jalkaväen järjestely suoritettiin vuosina 1695 -1700. Ruotujako pysyi sellaisenaan koko Ruotsin vallan ajan. Turun rykmentin valtaosa oli Varsinais-Suomen pitäjissä.

1740-luvun alussa luotiin varamiesjärjestelmä, joka tarkoitti sitä, että ruodut palkkasivat miehen, joka sitoutui astumaan tarvittaessa varsinaisen ruotusotilaan sijaan. Vaikka talonpojat olivat jo aiemminkin pitäneet varamiehiä, järjestelmä virallistettiin vuosien 1740 - 41 valtiopäivillä. Pommerin sodan aikana armeija joutui käyttämään paljon varamiehiä tappioiden korvaamiseen.

Kun talvella 1772 - 73 oli selvä sodanuhka, Kustaa III kehotti tällöin jokaista ruotua ja ratsutilaa hankkimaan itselleen varamiehen. Hanke kariutui ja vuonna 1776 annettiin uusi ohje: kahden ratsutiIan tai ruodun oli pestattava tästä lähtien yksi vähintään 16- ja enintään 30-vuotias varamies. Varamiehistä muodostettiin erillisiä pataljoonia vakinaisten rykmenttien yhteyteen. Vuonna 1781 varamieslaitos saatiin täydelliseksi ja varamiesyksiköt saivat oman päällystön – jokainen yksikkö sai kahdeksan nuorempaa upseeria ja kandeksan aliupseeria.

Vuonna 1808, kun keisari Aleksanteri I oli ilmoittanut Suomen yhdistämisestä Venäjään, Suomessa ollut venäläisen sotaväen komentaja kreivi F. W. Buxhoevden antoi 31.3.1808 keisarin nimissä Suomen sotalaitoksen tulevaa järjestelyä koskevan julistuksen, jossa luvattiin, ettei Suomessa suoritettaisi venäläisen mallin mukaisia väenottoja ja että ruotujakolaitos pidettäisiin ennallaan. Keisari antoi seuraavana vuonna myös myönteisen vastauksen suomalaisten pyyntöön armeijan päällystön ja miehistön perheiden puolesta, että ne saisivat pitää virkatalonsa, torppansa ja palkkansa entisellään sodan loppuun saakka. Myöhemmin Porvoon valtiopäivillä tehtiin esitys Suomen kansallisen sotalaitoksen pitämiseksi organisaatioltaan ennallaan, mutta hajotettuna. Muutamat pappissäädyn edustajat olivat huolissaan miehistön asemasta ja ehdottivat miehistölle palkkaa ja torpparietua vielä ainakin kolmeksi neljäksi vuodeksi, jotta miehet ehtisivät hankkia uuden ammatin.

Keisari antoi 27.3.1810 manifestin, jossa käskettiin pitää sotaväki hajalla ja maksaa miehistölle eläkettä Ruotsin vallan ajan määräysten mukaisesti. Eläkkeitä oli järjestettävä myös sodan aikana kuolleiden aliupseerien ja miesten leskille ja lapsille. Upseereille ja aliupseereille taattiin heidän entiset etunsa, mutta miehistö menetti oikeutensa palkkoihinsa ja torppiinsa ja sen oli jätettävä torppansa ruotujen hallintaan kevään 1810 aikana. Miehistön ja heidän perheidensä elämään päätös oli vaikutuksiltaan vakava. Talollisille muutos aiheutti sotalaitosrasituksen muuttumisen vakanssimaksuksi.

Näin ruotujakolaitos Suomessa käytännÖssä lopetettiin v.1810.

Ruotusotilaiden sosiaalinen asema

Suurin osa ruotusotilaista seurasi isänsä jälkiä. Sotilaan pojasta tuli sotilas, vaikkakaan ei useinkaan saman ruodun sotilasta.

Ruotsin vallan loppuajan ruotumiehet raivasivat ja rakensivat torppansa osittain ja jopa suureksi osaksi itse ja entisillä ruotumiehillä oli elinaikaisia nautintaoikeuksia viljelyksiinsä. Oikeus koski myös leskiä, joten ruotusotilasvanhemmilla oli yleensä turvattu toimeentulo elämänsä loppuun eikä pojalla ollut tästä asiasta huolta. Näin ollen sotilaiden pojillakaan ei ollut yleensä etua jatkaa isänsä ruodussa, varsinkaan kun heillä ei ollut mitään oikeuksia isiensä viljelyksiin näiden kuoltua.

Eräinä syinä sotilaan ammatin periytymiseen on saattanut olla ruotusotilaan melko hyvä taloudellinen asema, tottumus sotilaan elämään isänsä vaikutuspiirissä ja komppanioiden päälliköiden halu ottaa sotilaan poikia muita helpommin palvelukseensa. Taloudelliset edut vetivät puoleensa myös talojen väistyviä perillisiä. Kolmanneksi eniten ruotusotilaina oli renkien jälkeläisiä.

Sosiaalisen taustan vaikutus näkyy ammatinvalinnassa myös ruotusotilailla, jotka tulivat armeijaan suoraan kotoaan: joka toisen isä oli talollinen ja joka neljännen isä oli ruotusotilas. Talolliset pystyivät pitämään ruotusotilaiksi ryhtyvät poikansa myös useimmin kotona. Ruotusotilaiden osuus voi olla korostunut ammatin seuratessa isältä pojalle.

Ruotusotilaiksi ryhtyneet talojen pojat naivat omasta säädystään, vaikka he joutuivat suhteellisen usein tyytymään myös ruotusotilaiden tyttäriin. Koska ruotusotilaiden pojat saivat vaimoikseen yhtä usein talollisten tyttäriä kuin talollisten pojat, avioliittoa harkittaessa on ilmeisesti ollut ratkaisevaa tulevan puolison oma ammatti eikä tämän sosiaalinen tausta. Avioliiton solmiminen ja ammattiin ryhtyminen liittyivät kiinteästi toisiinsa sekä ajallisesti että sosiaalisesti.

Tavallisesti sotaväkeen tultiin 22-vuotiaana. Rakuunoille ja jalkaväen sotamiehille määrätty 18 vuoden alin ikä oli ehdoton, mutta varamiehinä oli aluksi 12 -17 vuoden ikäisiä poikia. Alle 16-vuotiaiden ottaminen varamieheksi kiellettiin 1776. Miehistö tuli armeijaan yleensä 18 - 30-vuotiaina, vain 5,5 % miehistö aloitti uransa tätä vanhempana. Sääntönä oli, että miehistöön sai ottaa vain ruumiinrakenteeltaan hyviä ja voimakkaita vähintään 18 vuotta täyttäneitä miehiä. Yli 36-vuotiaita ei saanut hyväksyä, sillä he eivät enää olisi saavuttaneet riittäviä taitoja harjoituksissa.

Sotilasnimistö

Ruotusotilaat saivat käsityöläisten tapaan myös uuden "sukunimen". Perussyy tähän oli, etteivät eri puolilta maakuntaa tulleet samannimiset Matti Matinpojat olisi menneet sekaisin. Sotilaskirjuri antoi jokaiselle lyhyen ja ytimekkään ruotsinkielisen nimen, joka usein kuvasi kyseisen henkilön fyysistä olemusta (Lang, Kort, Stadig), hänen merkillepantavaa luonteenpiirrettään (Tapper, Frisk, Munter, Dunder) tai se saattoi ilmentää hänen asuinpaikkaansa (Hisberg) tai sitten vain yksinkertaisesti se niin sanotusti vedettiin hihasta eli keksittiin jonkin sopivan eläimen, kasvin tms. nimi (Hjort, Ek, Rönn, Kask, J&äuml;rn).

Nimi ei varsinaisesti periytynyt ruotusotilaan jälkeläisille, vaan se periytyi ruotusotilaan torpan mukana hänen seuraajalleen. Sotilasnimiä on kuitenkin käytetty sukunimen tapaan myös heidän lastensa nimissä, vaikka lapset aikuistuttuaan ovat muuttaneet muualle kotitorpastaan. Tästä syystä sukututkijan on joskus helppo seurata ruotusotilaan jälkeläisten liikkeitä piikoina ja renkeinä talosta toiseen heidän käyttäessään isänsä sotilasnimeä rippikirjoissa.

Ruotusotilaat ja sukututkija

Yleensä sukututkija törmää ruotusotilaisiin ensimmäisen kerran tutkiessaan rippikirjoja. Tälläin sotilasnimet ovat hyvä kiinnekohta jatkotutkimukselle. Rippikirjoissa ei aina kuitenkaan mainita minkä ruotunumeron sotilaasta on kyse, ja henkilön etsiminen muista tietolähteistä, mm. pääkatselmusrullista, voi olla työlästä pelkän nimen perusteella. Talo, jonka ruotusotilaaksi mies on kirjattu, on hyvä viitetieto lisätietoa etsivälle.

Sukututkijalle hyödyllisiä ruotusotilaita koskevia historialähteitä on lueteltu mm. Sirkka Karskelan Sukututkijan tietokirjan sivuilla 169 - 172.

Mikko Laihonen

 

Kirjaudu sisään

Käyttäjätunnus:

Salasana:


Uusimmat päivitykset


Suvustaja 1/2017

Puheenjohtajan tervehdys. Lue lisää ...

Kevätretki Vesilahteen 13.5.2017. Lue lisää ...

Hallituksen palsta. Lue lisää ...

Uusi hallituksen jäsen esittäytyy: Marjatta Ticklén Lue lisää ...

Maakirja kertoo tilan historiasta Lue lisää ...

DNA-tulosten viidakossa koettua Lue lisää ...

DNA-tulosten jakaminen toiseen tietokantaan – GENIn sukupuista apua DNA-osumien selvittelyyn Lue lisää ...

Kokemuksia geneettisestä sukututkimuksesta Lue lisää ...

DNA-testaukset - näin pääset alkuun Lue lisää ...

Albrecht Johan Orbinski I ja II – isä ja poika, amtman ja veronvuokraaja Kannaksella Lue lisää ...

Dahlgrénit 1900-luvun alun uutisissa Lue lisää ...

Kirjallisuutta ja linkkejä genetiikan ja geneettisen sukututkimuksen opiskeluun Lue lisää ...

Muita linkkejä


©2016 Salon Seudun Sukututkijat r.y. Tietoja sivuista | Henkilötietosuoja | Sivukartta | Sivuhistoria | Yhteystiedot | Web design Mikko Laihonen , mil[e]netti.fi