Mitä kauemmas menneisyyteen sukututkija etenee, sitä haasteellisemmaksi käy yleensä muuttaneiden jäljittäminen. Koska menneinä vuosisatoina vaihdettiin asuinpaikkaa huomattavasti useammin kuin nykyisin – palkollisväestö pahimmillaan vuosittain – eikä varhaisiin rippikirjoihin ollut tapana merkitä edes seurakunnan sisäisiä muuttoja, voi henkilön katkeamattoman elämäkerran rakentaminen kehdosta hautaan olla toisinaan kovin vaivalloista, joskus jopa mahdotonta. Viimeistään 1600–1700-luvulle edettyään sukututkija alkaa liiankin usein törmätä ilmiöön, että henkilö tai perhe näyttää ilmestyvän rippikirjan sivulle ilman tietoa alkuperästä tai vastaavasti katoaa asiakirjoista jälkiä jättämättä.

Tyhjästä putkahtaneiden alkuperän tai kadonneiden myöhempien vaiheiden jäljittäminen on usein sitkeyttä kysyvää salapoliisityötä, joka vaatii tuntikausien työlästä rippi- ja historiakirjojen sivu sivulta ja nimi nimeltä selailua, historiallista päättelyä, erityisen valppaaksi viritettyä lähdekritiikkiä, tutkijakollegoiden apua jne. On pohdittava, mistä henkilön olisi ollut luontevaa tai todennäköistä saapua, minne hän ehkä silloisessa elämäntilanteessaan todennäköisemmin lähti, voisiko häntä saada kiinni jonkun toisen henkilön kautta (esimerkiksi sisarustensa lasten kummina), olisiko esimerkiksi jonkun lähiomaisen (vaikkapa isän tai äidin) perukirjasta saatavissa edes summittaista vihjettä kadonneen olinpaikasta jne. Nykyiset verkkolähteet hakemistoineen ja erilaisine hakutoimintoineen ovat toki huomattavasti parantaneet kadonneiden löytämismahdollisuuksia, mutta siitä huolimatta tutkijan on toisinaan oltava valmis antamaan puuttuvien tai vaikenevien lähteiden edessä periksi.

Vuoden 1686 kirkkolaki velvoitti kirjaamaan seurakuntaan ja seurakunnasta muuttavat, mutta tällaisia luetteloita ei liene laadittu tai niitä ei useimmiten ole säilynyt kuin vasta 1800-luvun alkupuolelta. Sen sijaan muuttaneiden luetteloiden pohja-aineisto, muuttokirjat eli -atestit (ruots. attest), ovat yleensä säilyneet paremmin. Monissa eteläsuomalaisissa seurakunnissa niitä on käytettävissä ainakin katkelmallisina sarjoina jopa 1700-luvun alkupuolelta tai ainakin kyseisen vuosisadan lopusta.

Kun entisinä aikoina halusi muuttaa paikkakunnalta toiselle, oli aivan ensimmäiseksi suunnattava lähtöseurakunnan pappilaan. Siellä kyseisen seurakunnan pappi – tai kuten tavallista, kansliatöistä huolehtinut ruustinna tai joku pappilan tyttäristä – kirjoitti muuttokirjan, johon hän jäljensi rippikirjasta muuttajan perushenkilötiedot: nimen, syntymäajan ja -paikan, ammatin, asuinpaikan lähtöseurakunnassa, mistä ja milloin henkilö oli aikoinaan saapunut, minne hänen nyt oli tarkoitus muuttaa, tiedot luku- ja kristinopin taidoista, rippikoulusta ja ehtoollisella käymisestä, mahdollisesta avioesteestä tai -esteettömyydestä, myöhemmin myös isorokon sairastamisesta tai mahdollisesta rokotuksesta jne.

Toisinaan muuttokirjaan kirjattiin myös muuta kuin rippikirjasta ilmenevää, jopa kuulopuheita, mikä sukututkijan kannalta on aivan erityisen kiinnostavaa. Muuttokirjojen laatimista varten oli jo 1700-luvun alussa käytettävissä painettuja lomakkeita, mutta alkuaikoina niitä laadittiin varsin usein aivan tavallisille paperiarkeille tai käytettiin muuttokirjana asianomaisen kinkereillä saamaa lukuseteliä. Muuttajan itsensä oli vietävä muuttokirja uuden asuinpaikkakuntansa kirkkoherralle, joka teki merkinnän muutosta mahdolliseen sisäänmuuttaneiden luetteloon, jäljensi muuttajan tiedot muuttokirjasta rippikirjaan ja tämän jälkeen arkistoi muuttokirjan. Muuttokirjan löytää siis normaalitapauksessa nimenomaan tuloseurakunnan arkistosta.

Vuoden 1768 asetuksen mukaan muuttokirja oli esitettävä kahden kuukauden kuluessa muutosta. Vuonna 1805 määräaikaa lyhennettiin kahteen viikkoon, mutta yllättävän usein törmää tapauksiin, joissa muuttokirja on saattanut harhailla kuukausia tai jopa vuosia ennen kuin se on lopulta päätynyt tuloseurakunnan kirkkoherran kirjoituspöydälle. Palkollisten kohdalla muuttokirjan toimittaminen tuloseurakuntaan oli isännän vastuulla eikä ilman asianmukaista muuttokirjaa toiselta paikkakunnalta saapuvaa olisi saanut ottaa edes palvelukseen.

Esimerkkiasiakirjamme on Karjaan seurakunnan arkistosta. Asiakirjayksikön signum on I Jba:1, ja se sisältää Karjaalle muuttaneiden mukana saapuneita muuttokirjoja vuosilta 1779–1791. Tätä vanhempia muuttokirjoja ei Karjaan kirkonarkistossa ole. Alkuperäistä paperiasiakirjaa säilytetään nykyisin Kansallisarkistossa Helsingissä, mutta tutkija saa tämän ja muut kyseisen asiakirjayksikön lippuset ja lappuset luettavaksi digitoituna, joko Kansallisarkiston verkkosivuilta Astia-asiointipalvelun kautta tai SSHY:n kuvatietokannasta.

Asiakirja on käsialaltaan hyvin tyypillistä 1700-luvun jälkipuolen tekstiä. Se on laadittu saksalaisella kirjoitustyylillä eli fraktuuralla, minkä vuoksi tutkijan on vaivauduttava opiskelemaan kyseisen kirjoitustyylin ajankohdalle ominaiset kirjainmallit, muuten teksti ei aukene. 1700-luvun käsialojen erityispiirre on väljyys ja avonaisuus, minkä vuoksi jotkin kirjaimet näyttävät kuin hajonneen paloiksi, mikä saattaa harhauttaa ainakin tottumatonta lukijaa. Toinen haaste on ortografian horjuvuus: Tiukkoja oikeinkirjoitussääntöjä ei ollut, vaan sanoja kirjoitettiin hyvin monilla eri tavoilla varioiden, toisinaan yhteen, toisinaan erikseen jne. Esimerkkitekstimme kirjoittaja, Fagervikin ruukinsaarnaaja (1776–1810) Erik Reiström on lisäksi syystä tai toisesta halunnut ilmaista muutamat aivan tavanomaiset muuttokirjoissa esiintyvät asiat kovin monimutkaisin sanakääntein.

Vanhojen asiakirjojen tulkinnassa on kolme vaihetta. Ensin vanha käsikirjoitus tulkitaan nykykäsialalle, sen jälkeen tulkinta käännetään tutkijan omalle äidinkielelle ja lopuksi – tämä voi joskus olla koko prosessin haasteellisin vaihe – tulkinta tulee ymmärtää kyseisen ajan omista lähtökohdista käsin.

Esimerkistä käyvät muuttokirjamme ensimmäiset sanat, muuttajan eli Fredrik Lindholmin titteli ’knipsmeds lärdrängen’. 1700-luvun loppupuolella elettiin vielä aikaa, jolloin käsityöammatteihin valmistauduttiin eräänlaista oppisopimusreittiä: oppipojasta kisälliksi ja kisällistä mestariksi. ’Lärdrängen’ Fredrik oli vasta tämän portaikon alimmalla askelmalla, mutta mihin ammattiin hän oli opiskelemassa? Knipsmed lienee ollut melko tavallinen ruukkiammattilainen, mutta sanaa ei löydy edes ikivanhoista ruotsin kielen sanakirjoista. Mainio Anneli Mäkelä-Alitalon ja Erkki Hasen ”Sukututkijan sanat ja nimet” (Sukuseurojen Keskusliitto ry 1998) tietää kertoa, että kyseessä oli ’hoikkien rautatankojen takoja’ tai ’kimppurautaseppä’, mutta sen selvittäminen, mitä tämä aivan konkreettisesti aikoinaan merkitsi, vaatisi perusteellisempaa perehtymistä entisajan ruukkien toimintaan ja raudanjalostuksen menetelmiin.

”Kimppurautasepän oppipoika Fredrik Lindholm, joka viime syksynä muutti täältä Karjaalle, on syntynyt täällä 1756, lukee kirjasta ja ulkoa Svebeliuksen katekismusta, ymmärtää kristinopin pääkappaleita kutakuinkin hyvin, on saanut esteettä nauttia seurakunnan kalliista etuoikeuksista (= osallistua Herran ehtoolliselle) eikä hänellä tiettävästi ole täällä vireillä avioliiton solmimista (= on vapaa solmimaan avioliiton), mikä todistetaan Fagervikin ruukissa 4. päivänä maaliskuuta 1779

Erik Reiström”