Ruotsin armeijan jalkaväki organisoitiin 1500-luvulla ja 1600-luvun alussa noin 500 miehen vahvuisiksi lippukunniksi (ruots. fänika). Lippukunnan päällystön muodostivat päällikkö eli hövitsman (saks. Hauptmann), hänen luutnanttinsa (saks. Leutnant = ’lipulle paikkaa pitävä’), vänrikki (saks. Fähnrich, lipun kantaja), saarnaaja ja katselmuskirjuri. Lippukunnan alipäällystöön kuuluivat mm. joukkojen majoituksesta ja muonituksesta vastannut vänrikkiluutnantti (myöh. furiiri), haavuri eli välskäri, piiskuri eli profossi sekä tarvittava määrä rumpaleita.

Lippukunnat koostuivat 25 ruodusta, joissa kussakin palveli ruotumestari ja 21 miestä. Ruodut puolestaan jakaantuivat majoitusmestarin (ruots. kvartermästare) johtamiin kvarteereihin. Ratsuväki koostui noin 300 miehen vahvuisista lipustoista (ruots. fana). Kukin lipusto koostui viidestä kvarteerista ja kvarteerit neljästä 15 miehen vahvuisesta ruodusta. 1620-luvulla sekä lippukunnat että lipustot korvattiin maakunnallisilla rykmenteillä, jotka koostuivat komppanioista.

Sotapalvelus oli vanhastaan rahvaan velvoitteista vihatuimpia: mieshukka aiheutti monenlaista ahdinkoa kotirintamalla ja useat sotapalvelukseen joutuneista menehtyivät viluun ja nälkään jo ennen kuin olivat edes ehtineet taistelukentälle. Vielä 1600-luvun alussa joukot koottiin tarpeen mukaan sieltä, mistä miehiä oli saatavissa. Kun jonkin joukko-osaston riveihin oli syntynyt aukkoja, kutsuttiin pitäjän asekuntoiset miehet väenottotilaisuuteen. Siellä heidät ryhmiteltiin tavallisesti kymmenhenkisiksi ruoduiksi, joista kustakin yksi mies määrättiin kruunun leipiin. Väenotot jatkuivat miltei koko 1600-luvun. Vasta aivan vuosisadan lopulla siirryttiin ruotujakolaitokseen eli palkka-armeijaan, joka oli vallitsevana järjestelmänä Ruotsin ajan loppuun.

Siihen, kuka kylässä sai lähtökäskyn, vaikuttivat monet asiat. Väenotoilta olivat suojassa esimerkiksi ratsupalvelusta suorittavat sekä ns. vapauden peninkulman etäisyydellä aateliskartanosta sijainneet rälssitilat. Koska kunkin talon ’viimeistä miehenapua’ pyrittiin viimeiseen asti säästämään, päätyivät armeijan rulliin ensin irtolaiset, rengit ja nuoremmat veljet ja vasta sitten isännät. Isäntäkin vietiin mieluummin pienestä kuin isosta talosta, etteivät kruunun verotulot olisi liiaksi kaventuneet.

Koska rekrytointi uhkasi 1600-luvun suurvaltasotien aikana miltei ketä tahansa 15 vuotta täyttänyttä miespuolista, yritettiin epämieluista velvollisuutta kaikin tavoin vältellä. Tiedetään, että jotkut vanhemmat lahjoivat paikkakunnan pappeja, etteivät nämä ilmiantaisi heidän jälkikasvuaan kutsuntaviranomaisille. Joissain perheissä kaikki pojat kastettiin harhautustarkoituksessa samannimisiksi, ja 15 ikävuoden paremmalle puolelle ehtineet nuorukaiset pyrittiin parhaan mukaan pitämään poissa pappien ja muiden viskaalien silmistä.

Maksukykyiset saattoivat välttää kruunun leipiin joutumisen palkkaamalla sijaisen. Sellaisen sai esimerkiksi jostakusta paikkakunnalle ajautuneesta köyhästä, jota rengin monen vuoden palkkaa vastannut pestiraha kenties houkutti. Karmeimmillaan taloon otettiin kasvatiksi ventovieras orpolapsi, jonka osana oli aikanaan lähteä talon omien poikien puolesta kuolemankentälle. Vuonna 1653 annettiin määräys, ettei armeijan rulliin saanut kirjata alle 18-vuotiaita, mutta käytännön syistä tätä ohjetta ei aina kyetty noudattamaan.

Sotilaaksi ryhtymisestä koitunut taloudellinen hyöty vaihteli suuresti aselajin, palvelusajan ja myös onnekkuuden mukaan. Aateli ja ratsupalvelusta suorittavat talonpojat saivat korvauksen uhrauksistaan verohelpotuksina, minkä on katsottu olleen melko kannattavaa ainakin siinä tapauksessa, että mies ja hevonen säilyivät useamman vuoden taistelukuntoisina. Jalkamiehille eli nihdeille maksettiin palveluksen alkaessa käsiraha, jonka turvin heidän tuli hankkia itselleen varusteet sekä maksaa matka joukon kokoontumispaikalle.
Tämän lisäksi nihdillä oli oikeus säännölliseen palkkaan joko rahana, muonana tai elatuksena linnaleirissä. Koska kruunun suoritukset tuppasivat kuitenkin rästiytymään, oli monien varsinkin sotaretkillä haettava massiinsa täydennystä myös ryöstelemällä.

Sukututkija törmää 1600-luvun sotilaisiin tai heidän omaisiinsa tavallisesti henkikirjaa, SAY:tä tai käräjäjuttua lukiessaan. Lisätietoa suurvalta-ajan ruotuväessä viruneista löytyy esimerkiksi Kansallisarkiston ”Militaria I” -kokoelmasta sekä Ruotsin sota-arkistosta jo vuosikymmeniä sitten silloiseen Valtionarkistoon kuvatuista Militieräkenskaper- ja Möns-terrullor-filmeistä. Militaria I sisältää sekalaisia sotilasasiakirjoja ja niiden jäljennöksiä 1500- ja 1600-luvuilta, Mönsterrullor joukko-osastojen katselmuskirjoja vuodesta 1620 ja Militieräkenskaper lippukuntien, lipustojen ja linnojen miehistö-, palkkaus-, vaatetus-, värväys- ym. luetteloita vuodesta 1537.

Myös voudin- (1539–1634) ja läänintilien (1635–1809) yleisissä asiakirjoissa ja tositteissa on monenlaisia sotalaitosta koskevia luetteloita, kuitteja yms. Aineistoa ei ole systemaattisesti, mutta sitä on usein vanhemmalta ajalta kuin varsinaisia sotilasasiakirjoja. Voudin- ja läänintilien niteet on järjestetty voutikunnittain ja lääneittäin aikajärjestykseen ja numeroitu juoksevasti. Alkuperäisasiakirjoja säilytetään Helsingissä Kansallisarkiston Rauhankadun toimipisteessä, mutta koska aineisto on jo vuosia sitten digitoitu, saavat arvokkaat sidosvanhukset nykyisin viettää hiljaiseloa arkistomakasiinien hyllyillä, eikä niitä enää kanneta tutkijoiden lehteiltäväksi kuin poikkeustapauksissa.

Tämänkertainen esimerkkimme, Varsinais-Suomen sotamiesten palkkaluettelo vuodelta 1607, on voudintilien yleisten asiakirjojen niteestä 175. Tarkasteltavana olevan Lasse Bengtinpojan lippukunnan kerrotaan olleen Halikon, Piikkiön ja Maskun kihlakunnista, mutta miesten tarkempia kotipaikkoja ei ikävä kyllä mainita. Otsaketekstin päiväyksen on ajan hammas turmellut lukukelvottomaksi, mutta asiakirjan loppuun tehdyn lisäyksen mukaan puheena oleva katselmus pidettiin Halikossa 11.3.1607. Asiakirjassa luetellaan ensin lippukunnan päällystö, alipäällystö ja sen jälkeen miehistö. Miehille maksetut palkat on ilmaistu talareissa (daler) ja markoissa. Yksi talari vastasi neljää markkaa, mutta nämä markat olivat tietenkin tyyten eri rahoja kuin ne, jotka tekivät tilaa euroille 2000-luvun alussa.

Koska tekstinäyte on aivan 1600-luvun alusta, sen käsiala muistuttaa vielä paljon 1500-luvun kirjoitustapaa. Teksti on yleisilmeeltään vähäeleistä ja pienikokoista, eikä myöhemmin 1600-luvulla esiintyvää barokkimaista prameilua vielä näy. Pienet t-kirjaimet ovat kovin matalia ja l-kirjainten lenkit niihin verrattuna suorastaan massiivisia, mikä monien lyhenteiden ohella saattaa hämätä lukijaa. Pienet k-kirjaimet taas näyttävät aivan tutulta 1900-luvun kaunokirjoitukselta, joten ne tunnistaa, vaikkei kovin kokenut vanhojen käsialojen
konkari vielä olisikaan. U:n tuntomerkki on – kuten myöhemminkin – kirjainmerkin päälle vedetty aaltoviiva tai heitto. Menneiden vuosisatojen käsikirjoituksille tyypillinen piirre oli oikeinkirjoituksen horjuvuus. Koska selkeitä sääntöjä ei ollut, saattoivat kirjurit kirjoittaa samat sanat omalla persoonallisella tavallaan kovin eri tavoin. Siinä missä yksi raapusti sulkakynällään lumppupaperiarkille ’öfwer’, saattoi toinen kirjoittaa ’öfver’ ja kolmas – kuten tässä – ’öffuer’, mutta kaikki tulivat silti tahoillaan ymmärretyiksi.