Halikossa Juustomestarintien ja Mustamäentien risteyksessä sijaitseva muistomerkki (kuva 1) palauttaa mieliin murheellisen tapahtuman. Se on Perniön meijeriväen ja Perniön suojeluskunnan yhdessä pystyttämä ja paljastettiin 10. huhtikuuta 1938 ”huomattavin juhlamenoin”. Meijeriväki halusi juhlistaa ammattitoverinsa, paikalla murhatun meijeristi, juustomestari Oskar Kankareen (kuva 2) muistoa ja Perniön suojeluskunta puolestaan halusi kunnioittaa pelottoman perustajajäsenensä antamaa kallista uhria isänmaalle. Kankare oli yksi sisällissodan aikana punaisen terrorin uhrina kuolleesta 1 237 siviilihenkilöstä.

Oskar Kankare

Oskar Edvard Kankare syntyi 6. lokakuuta 1884 Marttilassa Vättilän kylän Kankareen rustitilalla. Hänen vanhempansa olivat talollinen Kustaa Kustaanpoika Kankare (1843–1916) ja Maija Heikintytär (1850–1927). Perheeseen syntyi viisi lasta, joista kolme poikaa ja tytär saavuttivat aikuisiän.

Käytyään Marttilassa kansakoulun ja rippikoulun Oskar Kankare muutti Virolahdelle, jossa hän oli oppilaana Harjun maanviljelyskoulussa vuosina 1903–1905. Sen jälkeen hän opiskeli Kuopion tietopuolisessa meijerikoulussa vuosina 1905–1907. Kuopiosta Kankare muutti takaisin Virolahdelle meijeristiksi entiseen opinahjoonsa Harjun maanviljelyskouluun, jossa hän oli vuoteen 1909. Hangossa sijainneesta Valion juustomeijeristä Kankare hankki juustomestarin pätevyyden. Opintojaan hän täydensi vielä sekä koti- että ulkomaisilla opintomatkoilla.

Ennen Perniöön muuttoaan Kankare asui Tyrnävällä ollen todennäköisesti sikäläisen meijerin palveluksessa. Vuonna 1905 perustettu Tyrnävän Osuusmeijeri oli aikoinaan Pohjois-Pohjanmaan suurin meijeri, jonka yhteydessä toimi myös saha ja mylly. Tyrnävän Osuusmeijerin tuotteita vietiin Suomen lisäksi ulkomaille, mm. Englantiin. Tyrnävältä Kankare muutti syyskuussa 1916 Ylönkylään meijeristiksi Perniön-Finbyn Osuusmeijeriin (kuva 3). Meijeri perustettiin vuonna 1904 ja vuodesta 1913 se toimi lisäksi juustonharjoittelumeijerinä, jossa Kankare oli opettajana.

Oskar Kankare oli mukana Perniön suojeluskunnan perustavassa kokouksessa 14. syyskuuta 1917. Suojeluskunnan ensimmäiseksi päälliköksi valittiin Keski-Perniön (Lupajan) Osuusmeijerin vuokraaja, juustomestari Uno Oesch (1890–1961). Syyskuun 19. pidetyssä kokouksessa suojeluskuntaan liittyi 86 jäsentä. Sisällissodan puhjettua Kankareen tiedetään suunnitelleen lähtöä valkoiselle rintamalle, mutta suunnitelma ei ehtinyt toteutua.

Pidätys ja murha

Perniön punakaartin ylipäällikön, työmies Kustaa Kosken (1896–1918) Kantturpyölistä, johtama punakaartilaisten joukko vangitsi helmikuun 11. päivänä 1918 meijeristi Oskar Kankareen Perniön Ylönkylästä ja maanviljelijä Karl August Nikanderin (myöh. Hirvilahti, 1869–1930) Perniön Hirvilahdesta. Miehiä kuulusteltiin Perniön rautatieasemalla (kuva 4), jonka 2. luokan odotushuone toimi vallankumousoikeuden istuntosalina.

Perniön vallankumousoikeuden puheenjohtajana toimi Ervelän pysäkin ratavahti Juho Tuuri (1874–1934) ja jäseninä valaja Kustaa (Kössi) Roine (s. Flodman, 1883–1919) Mathildedalista, palstatilallinen Kalle Lehtihaara (1873–1950) Talonpojan Teijolta, kirvesmies Frans Vanne (1872–) Mathildedalista ja suutari Kalle Huovinen (1887–1953) Väärlän Ylistalosta. Kirjurina oli torpparin poika Valdemar Suominen (–1918) Kosken kylästä. Vallankumousoikeuden päätöksistä ei ole säilynyt pöytäkirjoja, sillä häviön häämöttäessä punaiset tuhosivat paljon todistusaineistoa. Tiedot Perniön punaisten johtajista ja heidän toiminnastaan sisällissodan aikana saatiin lähinnä vangiksi jääneiden punakaartilaisten kuulusteluissa.

Vallankumousoikeuden syyttäjänä toimi Yliskylän torppari Kustaa Lindström (1870–1918), joka oli punaisten johtaja ja ”itsevaltias määrääjä koko Perniön pitäjässä”. Lindström oli miliisipäällikkö, kunnallistoimikunnan ja vallankumouskomitean puheenjohtaja ja kuului Perniön punakaartin esikuntaan.

Kankareen ja Nikanderin kuulustelun hoitivat Lindström ja Huovinen. Kuulustelun jälkeen Nikander vapautettiin, mutta Kankare vangittiin ja vietiin kahden aseistetun punakaartilaisen saattamana Turkuun. Saattajat jättivät Kankareen Turun keskuspoliisiasemalle turkulaisten punakaartilaisten huostaan. Kankare palautettiin Turusta Perniöön illalla 20. helmikuuta. Häntä ei haluttu vapauttaa, koska häntä pidettiin vaarallisena vastavallankumouksellisena, aseiden kätkijänä ja suojeluskuntalaisena.

Oskar Kankare löydettiin ammuttuna aamulla 21. helmikuuta 1918 Halikon aseman lähistöltä Mustamäen metsästä. Vain veren tahrimat vaatteet oli jätetty murhatun ylle, kaikki arvoesineet oli kelloa lukuun ottamatta ryöstetty. Kello oli ilmeisesti jäänyt kiireessä huomaamatta, koska siinä ei ollut vitjoja. Suoritetussa ruumiinavauksessa todettiin Kankareen kuolleen kahteen eri aseella ammuttuun luotiin, joista kumpikin lävisti sydämen. Lisäksi Kankaretta oli ammuttu kolmannella, pienemmällä aseella.

Koska murhatulla ei ollut henkilöllisyystodistusta tai muitakaan papereita, kesti jonkin aikaa ennen kuin hänet tunnistettiin. Varmuus saatiin vasta, kun Marttilassa asunut Kankareen veli kävi tunnistamassa ruumiin. Kankare oli kuollessaan 33-vuotias ja naimaton.

Kolmas mies

Kankare murhattiin Halikossa, mutta teosta epäiltiin alusta alkaen perniöläisiä punakaartilaisia. Varsin pian Perniössä liikkuneet huhut tiesivät kertoa jo tekoon syyllisetkin: työmies (Johan) Rikhard Koski (1893–1918) Kantturpyölistä ja torpparin poika August Helle (1893–1964) Päärisistä. Myöhemmin selvisi vielä kolmaskin mukana ollut: puutarhuri Martti Kotialho (1893–1933) Asteljoelta.

Punakaartilainen Viljam Nurminen kertoi 3. toukokuuta 1918 suoritetussa kuulustelussa, että Rikhard Koski oli sanonut hänelle tappaneensa meijeristi Oskar Kankareen. Perniön punaisten päälliköihin yhdessä veljensä Kustaan kanssa kuulunut Rikhard Koski ammuttiin Nummella 29. huhtikuuta 1918.

August Helle oli punakaartissa lähinnä rivimies, joka osallistui taisteluihinkin vain yhden päivän ajan Lahdessa. Häntä kuitenkin epäiltiin vahvasti meijeristi Oskar Kankareen murhasta yhdessä Rikhard Kosken kanssa. Helle kiisti tämän ja sanoi olleensa Kankareen murhan aikaan vahtina Perniön työväentalolla. Muuta ei voitu todistaa, joten Helle tuomittiin valtiorikosylioikeudessa (VRYO) ainoastaan valtio- ja maanpetoksesta 10 vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa 14 vuodeksi. Tuomio oli rivimiehelle ankara, sillä moni päällikkökin pääsi vähemmällä. Vapauttamispäivää ei ole merkitty VRYO:n asiakirjoihin.

Martti Kotialho oli Perniön punakaartin miliisi ja vallankumouskomitean jäsen. Hän oli ajoittain myös vallankumousoikeuden kirjuri. Hän toimi kirjurina ainakin siinä helmikuun 11. päivän istunnossa, jossa päätettiin Kankareen vangitsemisesta ja viemisestä Turkuun. Kotialho tuomittiin VRYO:ssa valtio- ja maanpetoksesta kahdeksan vuoden kuritushuonerangaistukseen sekä menettämään kansalaisluottamuksensa 10 vuodeksi.Hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen 10. elokuuta 1919.

Kotialho pidätettiin uudelleen joulukuussa 1919, nyt syytettynä avunannosta meijeristi Oskar Kankareen murhaan. Epäselväksi jää, miksi vasta tuolloin, olihan murhasta kulunut jo lähes kaksi vuotta, ja Kotialho ehditty tuomita ja vapauttaakin jo kertaalleen.

Kotialhoa kuulusteltiin Salon kauppalan poliisikamarissa 23. ja 29. joulukuuta 1919. Kuulusteluja johti Perniön piirin nimismies Jussi Vataja (1884–1951). VRYO:n asiakirjojen liitteenä on Kotialhon itsensä hyvin ja selkeästi kirjoittama kolmisivuinen selvitys Kankareen murhaan johtaneista tapahtumista. Kertomus on kuitenkin suurelta osin epäluotettava. Kotialho pyrkii kertomuksessaan vähättelemään ja kaunistelemaan omaa osuuttaan murhaan, jonka tekijöiksi hän ilmoittaa kaksi hänelle tuntematonta turkulaista punakaartilaista. Näiden Kotialho kertoo pakottaneen hänet, punakaartin miliisin, mukaansa aseella uhaten.

Kotialho ei myöntänyt olleensa murhapaikalla, vaan kuulleensa ainoastaan laukaukset. Hänen kertomuksensa sisältää ristiriitaisuuksia, ja monta asiaa hän oli ehtinyt jo ”unohtaakin”. Hän myös kertoi olleensa tuona iltana ”hyvin sairas” ja menossa lääkärille Saloon. VRYO:n asiakirjoihin onkin liitetty salolaisen lääkärin Oskar Johanssonin (1873–1929) todistus. Sen mukaan Kotialho kävi hänen vastaanotollaan 21. helmikuuta 1918 hakemassa apua sydäntautiin (todettu jo aiemmin), keuhkokatarriin ja suolikatarriin. Johansson oli kirjoittanut Kotialholle yskänlääkettä.

Synkkä tie

VRYO:n asiakirjoista Kankareen murhaa edeltäneet tapahtumat ovat hyvin pääteltävissä. Kankare tuotiin illalla 20. helmikuuta 1918 kello 7 Turusta saapuvalla junalla Perniön asemalle, josta hänet vietiin Halikkoon Perniöstä kello 10 lähteneellä junalla. Kankareen kohtalosta päätettiin hänen kolmen Perniön asemalla viettämänsä tunnin aikana. Asemalla oli kyseisenä iltana koolla paljon punakaartilaisia. Johtajista paikalla olivat ainakin Lindström, Huovinen, Tuuri, Kosken veljekset ja Kotialho.

Kyseisenä iltana oli punaisten kuulusteltavana talollisen poika Valdemar Bergroth (1898–1939) Laiterlasta. Häntä epäiltiin suojeluskuntaan kuulumisesta. Poistuessaan asemalta hän näki Kankareen, jonka hän tunsi ulkonäöltä, istumassa odotushuoneessa kahden punakaartilaisen vartioimana. Kello oli silloin noin kahdeksan.

Kun Kankareen kohtalosta oli päätetty, tehtävää lähtivät suorittamaan suurella todennäköisyydellä Rikhard Koski ja August Helle. Myös Kotialhon täytyi olla tietoinen siitä, mitä Kankareelle Halikossa tapahtuisi. Kotialho lähti miesten mukaan joko vapaaehtoisesti tai Lindströmin käskystä arvatenkin siksi, että hän tunsi Halikon aseman tienoon hyvin iltapimeälläkin. Kotialho oli syntynyt Uskelassa, mutta muuttanut yhdeksänvuotiaana perheensä mukana Halikon Pajulaan, aseman lähelle, missä hänen äitinsä ja nuorimmat sisaruksensa edelleen asuivat. Halikon asemalta oli Kankareen ruumiin löytöpaikalle 1163 metriä Angelniemelle johtavaa maantietä pitkin.

Kankareen murha yritettiin lavastaa ryöstömurhaksi, jollaisena sitä ensin pidettiinkin, ja uhrin viemisellä Halikkoon kääntää huomio pois perniöläisistä. Kolmikko poistui murhapaikalta kävellen Salon punaisten päämajaan, joka oli Salon hotellissa. Kotialho kertoi ensimmäisessä kuulustelussa viettäneensä murhan jälkeisen yön äitinsä luona ja menneensä vasta seuraavana päivänä Saloon käydäkseen lääkärissä, mutta muutti kertomustaan toisessa kuulustelussa.

Parhaiten miehet näki todistajana kuultu renki Bruno Erland Saari (1894–1978) Halikon Lempilän talosta. Hän oli kyseisenä iltana Halikon asemalla odottamassa kello 10 saapuvaa junaa. Hän oli noutamassa Lempilän talon poikaa, jonka piti tulla kotiin kyseisellä junalla. Saari odotti hevosineen aseman portilla, kun hänet ohitti läheltä neljä junasta noussutta miestä, joita hän ei tuntenut. Miehet kävelivät kaikki rinnakkain Osuuskaupan suuntaan maantielle päin. Kahdella miehistä oli pistimellä varustettu kivääri olalla. Myöhemmin Saari ei enää miehiä nähnyt, sillä hän poistui asemalta eri tietä kuin nämä. Kuultuaan seuraavana päivänä Kankareen ruumiin löytymisestä kilometrin päässä asemalta, hän arvasi heti, keitä hänen näkemänsä miehet olivat.

Miesryhmän poistumiseen junasta kiinnitti huomiota myös toinen todistaja, asemamies Emil Niinistö (1891–1977) Halikon asemalta. Hän tosin näki miehet kauempaa kuin Saari. Hänkään ei tuntenut miehiä, jotka lähtivät kävelemään asemalta maantietä pitkin. Niinistö poistui asemalta noin neljännestunti sen jälkeen, kun juna oli lähtenyt eteenpäin. Kun hän oli avaamassa asuntonsa ovea, hän kuuli kaksi tai kolme laukausta siltä suunnalta, mistä Kankareen ruumis seuraavana aamuna löytyi.

Renki Erland Saaren havainnon mukaan kahdella punakaartilaisella oli kivääri olalla. Ilman kivääriä kulkenut punakaartilainen oli ilmeisesti Kotialho, jolla ei oman kertomansa mukaan tuolloin ollut asetta mukana. Ei kivääriä, mutta oliko pistooli eli ”browninki”, jollaisen Kotialho myönsi kapinan aikana omistaneensa? Kolme miestä, kolme eri asetta, kolme laukausta.

Martti Kotialho tuomittiin VRYO:ssa 20. helmikuuta 1920 (eli päivälleen kaksi vuotta murhan jälkeen) avunannosta meijeristi Oskar Kankareen murhaan kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen, joka yhdistettynä hänen aiemmin saamaansa tuomioon teki yhteensä seitsemän vuotta neljä kuukautta kuritushuonetta; lisäksi kansalaisluottamuksen menetys 10 vuodeksi. Kotialho vapautettiin Turun pakkotyölaitoksesta 19. lokakuuta 1923. Hän oli myöhemmin puutarhurina Paraisten Vepossa, missä kuoli 29. maaliskuuta 1933.